Päätin tehdä joulukalenterin sarjakuvahahmoilla. Aloin jo viikkoa etuajassa kysellä kysymyksiä ja valitsin aina inspikseksi yhden vastauksen.
Hahmot eivät liity toisiinsa mitenkään, enkä tiedä tuleeko niistä joku päivä sarjakuvia. Mutta tapana harjoitella hahmojen kehittelyä voin suositella kaikille!
Tämän hahmon kanssa sain heti ensimmäisen opetuksen: kannattaa tehdä hahmoa pienissä erissä, eikä yhdellä kerralla. Ideat saa aikaa hautoa ja myös ne pienet asiat, mitkä ei toimi ehtii tiedostaa.
Tämän hahmon loin sekoituksena erilaisia Weimarin ajan taiteilijoita, sekä tietenkin vastannutta henkilöä. Etsin julisteita, katsoin kabaree tanssijoita, yms.
Toisessa kuvassa olen päässyt jo hahmon sisään paremmin. Erityisesti hahmon jalat olivat se mikä avasi kokonaisen maailman. Niiden dynaaminen, vahva ja lihallinen olomuoto kuvaa koko hahmoa. Näen, että hahmon maailma on samanlainen ja tiedän jo kuvakielenkin minkä avulla lähtisin luomaan sarjakuvaa. Löysin weimarin aikakauden maagisen realismin kuvataiteessa.
Heräät kuolleena, mitä tekisit ensimmäiseksi?
Vastauksena aikomus kostaa pelottelemalla vihamiehiä.
Minulle yhdistyi mieleen parikin asiaa - mikä on se mitä tämä hahmo minulle opetti. Siinä missä kabareetanssijaa sain etsiä, tämän hirviön inspiraatiot tulivat heti mieleen. Toinen on teatteriesitys, jonka näin vuosia sitten jossa oli hämähäkkejä esitetty niin että ihmisillä oli naamari pään päällä ja he ryömivät ns. väärinpäin eli selkä lattiaa päin. Näky teki vaikutuksen. Juuri se tapa liikkua - Ihmiskeho, mutta jotenkin täysin vieralla tavalla. Toinen oli kiinalaiset kummitukset ja erityisesti ajatus kummituksista, jotka pystyvät muuntautumaan eri asioiksi. Kostava kummitus muuntuu hyönteiseksi.
Eli kostava hämähäkkimäinen kummitus! Joka kävelee kattoa pitkin! Näen tässä hahmossa jo kauhutarinan - hahmon, joka on vaarattoman näköinen mutta jonka tarkoitusperät ja toiminta ovat täysin epäinhimillistä. Ja joka haluaa pelotella uhrinsa kuoliaaksi syödäkseen tämän.
Mä tän kanssa tuskailin, kunnes lapsi näki mun piirrokset ja alkoi itse piirtää omia kissoja. Lapsilla on täydellinen intuitio muodosta ja itse ei voi kuin ihaiulla sitä!
Tää kissa syntyikin yhteistyönä hänen kanssaan.
Unelias olmi syntyi fiiliksestä ja sen runollisesta kuvailusta. Ja sainkin huomata, että hahmo alkoi keriytyä auki juuri fiilistelykuvista ja olmin ominaisuuksista yhdistelmänä. Hän on itse (lähes) alasti ja koin että tuntoaisti on se, mikä määrittää olmin kokemusta ja myös semmoista kotona fiilistelyä. Peitto, sohva, piparit. Lähtisinkin viemään tarinaa tai sarjista tähän toiminnan ja sensuellin kokemuksen ristivetoon.
Rupesinkin miettimään, että tunteen ja luonteen ero lienee sarjakuvassa vain toistojen määrässä.
Ah, mun mukavuusalueelle eli historiallisiin hahmoihin. Ja täysin erilaiseen olemiseen. Miksi en tehnyt vaan yhtä hahmoa, vaan koko perheen? Koska kuka on ihminen? Hän on sosiaalisten suhteidensa summa. Mikä on äidin taakka tässä tilanteessa? Se on sosiaalinen, huolehtia ristiriitaisista haluista ja tarpeista itsessään ja toisissa ihmisissä. Hän ei pakene yksin, vaan hän kuljettaa lapsiaan turvaan.
Aah, peikot. Tääkin lähti ihan eri suuntaan kuin mitä alunperin ajattelin. Mietin sitä pitkään, miten ilmaista jotain persoonaa. Ja tässä näkyykin mun ystävän olemus yhdistettynä maagiseen olentoon joka herättää yöllä. Yhdistin tämän Tove Jansonin kuvakieleen, koska ystäväni on vankka muumi-fani.
Tätä tehdessä mulle myös alkoi valjeta jotain itsestäni. En ole kiinnostunut kertomaan itsestäni, vaan toisista. Kun ideoin sarjakuvia itsestäni, lähestyn omaa kokemustani mikä on vahvasti pääni sisällä. Mutta kun pääsen ottamaan sen oma katsantokannan, näkökulman ja suuntaamaan sen ulospäin toisiin .. no, ihmiset on erilaisa ja tämä on mitä mä olen. En Into Piukeena, vaan se tyyppi joka keksii hänet aamun pikkutunneilla.
Aah, tää on niin mainio hahmo! Tässä näkyy vahvasti kanssa inspiraationa ollut henkilö ja myös koitin hakee vähän hänen tyyliään piirtää vapaasti. Ja se onkin yksi syy miksi aloitin tän hahmokalenterin - rentoutuakseni. Piirtämään ilman vapaasti ilman drafteja, sekä leikittelemään hahmonluonnissa. Ja tän hahmon kanssa musta tuntuu, että olen liikkumassa sitä kohti.
Citykanin kanssa etsin aika pitkään muotoa - jotain hipsteriä muttei liian söpöä. Tilaa nuoren aikuisen huolille ja maailmalle. Ei liian viaton, mutta yhä pikkasen lapsekas. Se näkyy myös kuvissa, jotka kaikki ovat vähän erilaisia.
Citykanin kanssa huomasin, että aloin miettiä omaa nuoruuttani. Päädyin kuitenkin hyvin erilaiseen nuoruuteen kuin omani. Mutta ymmärsin, että jos lähtisin kehittämään tästä tarinaa ja hahmoa, niin miten paljon voi ammentaa omasta elämästään. Lähteä miettimään mitä yhteisiä kokemuksia hahmon kanssa olisi. Niin menneisyydessä, kuin nyt. Sekä tietenkin muita ihmisiä - eihän sitä tarvitse lainata kaikkea itsestä.
Oli ihanaa päästä jatkaa hahmoa! Yksi asia on kiva, mutta jutut liikahtaa ihan eri tavalla kun yhdistää irrallisia asioita. Syntyy jotain, mitä ei ois pelkällä tyhjän paperin kanssa ideoinnilla koskaan keksinyt.
Tässä tapauksessa zombiet sai ihan uuden muodon ja merkityksen. Mietin myös tätä, että meenkö liian pitkälle tän kanssa, mutta ehkä elän sen tunteen kanssa.
Huomaan myös, että tää hahmo haluais alkaa elää omaa elämää. Piirsin siis paljon enemmän zombie-mälläystä kuin mitä tässä on, mutta nään että tää on vain yksi puoli tätä hahmoa. Myös eri hahmot kaipaa erilaista muotoa. Tää hahmo on selkeästi lyhyiden, muutamasta ruudusta yksisivuisiin jatkotarinoihin tehty. Arki on sellaista, eikä mahdu tarinan kaareen. Sitten on taas toisenlaisia hahmoja, joilla on yksi tarina joka kutsuu pitempään tarinaan.
Tän hahmon kanssa haluaisin lähtee kiertää Kalevalan maailmaa!
Halusin semmoista satukuvaston viattomuutta ja valoisuutta, vaikka näen että tarinan teemat lähtee todella nopeasti paljon synkempiin asioihin. Kuuntelin tänä syksynä Myyttiset Eläimet -kirjaa ja se olisi juuri se maailma, minne tää hahmo päätti lähtee heti. Tarinan teemakin on jo tiedossa: eskapistisen fantasian ja todellisen päämäärien vaatiman poinnistelujen välinen kuilu. Kuinka moni oikeasti haluaa olla sankari?
Kun eilen oli fantasiaa, tänään sitten scifiä! Tai ainakin toivon niin :D
Tässä alkaa näkyä se, miten insta ja some ei sovellu parhaiten tälläisen hahmon esittelyyn. Jo sen takia, että samalla kun mietin hahmoa, alan jo miettiä merkittäviä kohtauksia tarinassa ja jännitteitä hahmojen välille. Tämä hahmo saakin seuralaisen ensiviikolla, jolloin hänen tilannekin muuttuu radikaalisti.
Kalevalasta palaava tietäjä, tulevaisuuden Suomessa. Mitenköhän hän näkisi meidät? Olisiko meillä mitään yhteistä?
Tää hahmo näyttää hyvin sen, että se mikä on taustatarinaa - puukko, veli joka katoaa, matka tämän perään. Mitä valitsee itse tarinaksi on eri asia. Mä suunnittelen tän kaiken, mutta minkä kohdan tän hahmon tarinasta valitsen riippuu siitä mistä mä haluan itse kertoa. Sama juttu motivaation kanssa. Löytyykö veli koskaan? Onko sillä edes väliä? Etsiminen on saanut hahmon liikkeelle, menemään sinne minne hän ei muuten menisi, eli tarinaan.
Joulumaa... tän hahmon kanssa ristiriita on ilmeinen ja samalla syvä. Hän ei voi olla muuta kuin on ja maailma, missä hän on ei voi muuttua ilman jotain muuttavaa voimaa.
Näen tässä tarinassa teemoja niin kapitalismin ja uusliberalistisen ulkokultaisuuden kritiikistä, kuin ympäristöasiaan heräämisestä. Oman arvopohjan ja identiteetin kasvaminen käsi kädessä. Ja joulu on tähän täydellinen. En siis ole jouluihminen ja näen, että tää ei olisi tarinana mikään joulunsesongin bestselleri. Mutta sanomaa Sateenkaarella löytyy ja joulumaan vallankumoushan ei voi tarkoittaa muuta kuin, että lapset ei saisi niin paljon lahjoja. Vähän samaa, kuin mitä ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaatisi meiltä kaikilta.
Suprematistinen tekoäly .. mä niin haluaisin jatkaa näiden tekemistä, niissä oli jotain todella miellyttävää. Ja näen, että miten tuun harjoittelemaan perspektiiviä sitten kun taas oma harjoittelu tarkoittaa muuta kuin hahmojen luomista.
Otin Malevichin abstraktit työt lähtökohdaksi ja samalla suprematistisen viestin:
"Under Suprematism I understand the primacy of pure feeling in creative art. To the Suprematist, the visual phenomena of the objective world are, in themselves, meaningless; the significant thing is feeling, as such, quite apart from the environment in which it is called forth."
- Malevich
Ja missäpä objektiivinen todellisuus olisi täysin merkityksetön, kuin tekoälyn luomassa virtuaalitodellisuudessa.
Tän hahmon kanssa mä miellyin semmoiseen vähän munamaiseen muotoon, jonka mukaan aloin kehitellä kehoa. Mietin itse tarinaakin - vaivaannuttavia töksähteleviä keskusteluja kyläkaupassa ja draamoja yksin saarella heiluvan naisen elämässä. En tiedä mitään autiosaarista jossain kaukana etelässä, mutta sitäkin enemmän Saimaasta ja semmoisesta Pohjois Karjalaisesta meiningistä, mihin tämä hahmo antaisi niin mainion ikkunan. Saarikin on tuttu, sen nimi on Linnasaari. Piirsin sen ulkomuistista, mutta se on olemassakin: 62°00'15.1"N 29°37'14.6"E
Tää lähti niin eri suuntaan, kuin mihin ajattelin! Ja alan oppia jotain itsestäni. Olen semmoinen, että jos kohtaan kiinnostavan kirjan, tai pelin tai minkä tahansa tarinan. Uppoudun siihen täysin ja en välitä mistään muusta ennenkuin olen saanut sen loppuun. Ja se tekee tästä hahmokalenterista samalla mahtavan ja haikean. Koska ihastun jokaisen hahmon avaamaan maailmaan ja mun ei oo ollenkaan vaikea istua alas ideoimaan hahmoja tai niitä maailmoja joihin ne kuuluvat. Mutta samalla, mä suren jokaisen kohdalla että joudun siirtymään seuraavaan. Pääsen vain käväisemään hetkeksi.
Tämä on hyvä esimerkki sellaisesta. Kettujen kautta monisukupolvinen tarina sadun kertomisesta. Missä naiset etsivät vapautta maailmassa, missä heidät on sidottu sukunsa ja sitä kautta kuninkaan tahdon alaiseksi. Margareta lopulta pakenee miehensä kanssa Ruotsista, eikä hän koskaan palaa takaisin vaan jää elämään Tallinnaan.
Ja satua kertovat eri hahmot kirjasta toiseen. Mutta he kaikki kertovat sen omasta näkökulmastaan. Ratkaisut vaihtuvat ja samoin ne valinnat mitä he pystyvät tekemään. Kaikki kulminoituu Kuningatar Kristiinaan, joka jättää tehtävänsä ja muuttaa Roomaan elämään vapaan naisen elämää. Hän on se, joka pystyy lopettamaan tarinan. Hän on se, joka pystyy yhdistämään sadun ideaalin ja oman elämänsä.
Ja samalla se olisi aivan jättimäinen tarina. Monta sukupolvea, yli 100 vuotta ajassa. Lukuisia pieniä tarinoita ja taustatutkimusta henkilöistä joista en tiedä oikeastaan mitään. Kuullostaa hyvin tutulle - mulle.
Tää on vähän lyhyempi juttu, eli soturihuuto luukulle 12.
Hänen voimaeläin on selkeästi karhu. Mutta mikä mua tässä kiinnosti oli se, että vaikka olen harjoitellut paljon hahmon piirtämistä ja liikkeen kuvaamista asennosta ja vaatteita ja vaikka mitä. Huomasin jo luukun 9 kohdalla, että mä en osaa piirtää sitä että hahmolla on esine ja miten se painaa ja myös miten sitä esinettä liikutetaan. Lapio ei ole aivan samanlainen kuin miekka. Mutta minua kiinnosti erityisesti kuvata miekalla lyöminen.
Joku voisi miettiä miten tämä on hahmosuunnittelua - mutta tämä juuri on hahmosuunnittelua! Mä huomaan, että en pysty piirtämään jotain mitä hahmon pitäisi tarinassa tehdä, joten mun pitää harjoitella sitä. Ja myös miten hän tässä tapauksessa tekee loitsun samalla eli kerää käsiinsä karhun voimat.
Hahmosuunnittelu ei lopu siihen ekaan kertaan, vaan syventyy kun keskittyy hahmoon eri näkökulmista.
Tämä impro luo hahmoille suhdetta ja tapaa puhua. Mulle alkaa selkeentyä AI.n rajat. Se voi luoda ja tutkia mitä tahansa, mutta kaikki on sille välillistä ja kuviteltua. Se pystyy matkimaan kaktuksen ulkomuotoa, muttei ymmärtämään sen sisältöä. Tiedän myös mitä tarinassa tapahtuisi pääpiirteittäin. Matka mulle olisi seurata miten hahmot reagoivat tapahtumiin. Ensin tietenkin virtuaaliin, mutta sitten miten nainen reagoi siihen että on AI.n armoilla? Ja miten AI reagoisi siihen, jos nainen alkaisi näyttää heräämisen merkkejä?
Kissa on jatkoa Sateenkaari -tontulle. Alunperin olin miettinyt mielessäni jo tarinaa Sateenkaarelle, mutta kissa muutti tarinaa heti omaan suuntaansa. Pitäisinkö sen, vai en? Kissassa on semmoista arvaamatonta vaaraa, mikä tekee tarinan kehittelystä hauskaa.
Tarinan tekeminenkin on valintoja, eikä tarinaa tarvitse tehdä hahmon kautta. Nämä hahmot vain alkavat luoda tarinoita, varsinkin kun he kohtaavat toisensa. Yhdistelmät ovat myös kiinnostavia, koska ne eivät ole sitä mitä mä odotan. Ne eivät seuraa sitä ensimmäistä ajatusta, vaan mun ajatukset saavat muokkautua uuteen tietoon ja punoa sen osaksi kokonaisuutta.
Mä oon sit saanut flunssan ja samoin on saaneet kaikki muutkin perheessä. Eli voin sanoa jo nyt, etten voi tehdä hahmokalenteria loppuun kun aika tälläisille omille projetkeille käy vähiin.
Mutta tämä on ollut todella antoisaa tehdä. Emma Goldmanin myötä aloin miettiä, mitä hän sanoisi uusliberalistisesta kapitalismista ja kulutusyhteiskunnasta.. eli siis Joulumaasta jonka nimen annoin Sateenkaari-tontun todellisuudelle.
Mä oon tässä jo jonkin aikaa miettinyt miten mä voisin kehittää omaa osaamistani. Teen sitä toisaalta opettamalla (mun pitää sanoittaa niitä asioita, mitä teen). Mutta omassa harjoittelussa on haasteita, niinkuin miten otan aikaa harjoittelulle ja miten teen sen jotenkin systemaattisesti. Hahmokalenteri loi mulle hyvät puitteet just tähän. Mulla oli selkeet dedikset harjoittelulle. Ja usein harjoitukset antaa sitä enemmän, mitä useemmin niitä tekee.
En ehkä toteuttais tälläistä harjoittelua yhtä intensiivisesti koko ajan, mutta mietin jo ensvuodelle jotain tapaa miten voisin jatkaa niitä asioita mitkä tässä toimi.
Mutta, kiitokset kaikille vastaajille ja seuraajille! Tämä oli hauskaa :)