Tämä sarjakuva on puhtaasti improvisaatio. Oon aika paljon tehnyt niitä viime aikoina, sekä osana opetusta että ihan omissa jutuissani.

Oon etsinyt improilusta sellaista rentoutta, mikä drafteja käyttäessä on vaikeampi saavuttaa sillä pitää piilottaa sitä, että seuraa valmiita viivoja.

Samoin myös, kun ajattelee tekevänsä jotain valmista. Käsi jäykistyy ja piirrosjälki ei ole yhtä vapaata.

Mä oon sit saanut flunssan ja samoin on saaneet kaikki muutkin perheessä. Eli voin sanoa jo nyt, etten voi tehdä hahmokalenteria loppuun kun aika tälläisille omille projetkeille käy vähiin.

Mutta tämä on ollut todella antoisaa tehdä. Emma Goldmanin myötä aloin miettiä, mitä hän sanoisi uusliberalistisesta kapitalismista ja kulutusyhteiskunnasta.. eli siis Joulumaasta jonka nimen annoin Sateenkaari-tontun todellisuudelle.

Mä oon tässä jo jonkin aikaa miettinyt miten mä voisin kehittää omaa osaamistani. Teen sitä toisaalta opettamalla (mun pitää sanoittaa niitä asioita, mitä teen). Mutta omassa harjoittelussa on haasteita, niinkuin miten otan aikaa harjoittelulle ja miten teen sen jotenkin systemaattisesti. Hahmokalenteri loi mulle hyvät puitteet just tähän. Mulla oli selkeet dedikset harjoittelulle. Ja usein harjoitukset antaa sitä enemmän, mitä useemmin niitä tekee.

En ehkä toteuttais tälläistä harjoittelua yhtä intensiivisesti koko ajan, mutta mietin jo ensvuodelle jotain tapaa miten voisin jatkaa niitä asioita mitkä tässä toimi.

Mutta, kiitokset kaikille vastaajille ja seuraajille! Tämä oli hauskaa :)

Kissa on jatkoa Sateenkaari -tontulle. Alunperin olin miettinyt mielessäni jo tarinaa Sateenkaarelle, mutta kissa muutti tarinaa heti omaan suuntaansa. Pitäisinkö sen, vai en? Kissassa on semmoista arvaamatonta vaaraa, mikä tekee tarinan kehittelystä hauskaa.

Tarinan tekeminenkin on valintoja, eikä tarinaa tarvitse tehdä hahmon kautta. Nämä hahmot vain alkavat luoda tarinoita, varsinkin kun he kohtaavat toisensa. Yhdistelmät ovat myös kiinnostavia, koska ne eivät ole sitä mitä mä odotan. Ne eivät seuraa sitä ensimmäistä ajatusta, vaan mun ajatukset saavat muokkautua uuteen tietoon ja punoa sen osaksi kokonaisuutta.

Tämä impro luo hahmoille suhdetta ja tapaa puhua. Mulle alkaa selkeentyä AI.n rajat. Se voi luoda ja tutkia mitä tahansa, mutta kaikki on sille välillistä ja kuviteltua. Se pystyy matkimaan kaktuksen ulkomuotoa, muttei ymmärtämään sen sisältöä. Tiedän myös mitä tarinassa tapahtuisi pääpiirteittäin. Matka mulle olisi seurata miten hahmot reagoivat tapahtumiin. Ensin tietenkin virtuaaliin, mutta sitten miten nainen reagoi siihen että on AI.n armoilla? Ja miten AI reagoisi siihen, jos nainen alkaisi näyttää heräämisen merkkejä?

Tää on vähän lyhyempi juttu, eli soturihuuto luukulle 12.

Hänen voimaeläin on selkeästi karhu. Mutta mikä mua tässä kiinnosti oli se, että vaikka olen harjoitellut paljon hahmon piirtämistä ja liikkeen kuvaamista asennosta ja vaatteita ja vaikka mitä. Huomasin jo luukun 9 kohdalla, että mä en osaa piirtää sitä että hahmolla on esine ja miten se painaa ja myös miten sitä esinettä liikutetaan. Lapio ei ole aivan samanlainen kuin miekka. Mutta minua kiinnosti erityisesti kuvata miekalla lyöminen.

Joku voisi miettiä miten tämä on hahmosuunnittelua - mutta tämä juuri on hahmosuunnittelua! Mä huomaan, että en pysty piirtämään jotain mitä hahmon pitäisi tarinassa tehdä, joten mun pitää harjoitella sitä. Ja myös miten hän tässä tapauksessa tekee loitsun samalla eli kerää käsiinsä karhun voimat.

Hahmosuunnittelu ei lopu siihen ekaan kertaan, vaan syventyy kun keskittyy hahmoon eri näkökulmista.

Tää lähti niin eri suuntaan, kuin mihin ajattelin! Ja alan oppia jotain itsestäni. Olen semmoinen, että jos kohtaan kiinnostavan kirjan, tai pelin tai minkä tahansa tarinan. Uppoudun siihen täysin ja en välitä mistään muusta ennenkuin olen saanut sen loppuun. Ja se tekee tästä hahmokalenterista samalla mahtavan ja haikean. Koska ihastun jokaisen hahmon avaamaan maailmaan ja mun ei oo ollenkaan vaikea istua alas ideoimaan hahmoja tai niitä maailmoja joihin ne kuuluvat. Mutta samalla, mä suren jokaisen kohdalla että joudun siirtymään seuraavaan. Pääsen vain käväisemään hetkeksi.

Tämä on hyvä esimerkki sellaisesta. Kettujen kautta monisukupolvinen tarina sadun kertomisesta. Missä naiset etsivät vapautta maailmassa, missä heidät on sidottu sukunsa ja sitä kautta kuninkaan tahdon alaiseksi. Margareta lopulta pakenee miehensä kanssa Ruotsista, eikä hän koskaan palaa takaisin vaan jää elämään Tallinnaan.

Ja satua kertovat eri hahmot kirjasta toiseen. Mutta he kaikki kertovat sen omasta näkökulmastaan. Ratkaisut vaihtuvat ja samoin ne valinnat mitä he pystyvät tekemään. Kaikki kulminoituu Kuningatar Kristiinaan, joka jättää tehtävänsä ja muuttaa Roomaan elämään vapaan naisen elämää. Hän on se, joka pystyy lopettamaan tarinan. Hän on se, joka pystyy yhdistämään sadun ideaalin ja oman elämänsä.

Ja samalla se olisi aivan jättimäinen tarina. Monta sukupolvea, yli 100 vuotta ajassa. Lukuisia pieniä tarinoita ja taustatutkimusta henkilöistä joista en tiedä oikeastaan mitään. Kuullostaa hyvin tutulle - mulle.

Tän hahmon kanssa mä miellyin semmoiseen vähän munamaiseen muotoon, jonka mukaan aloin kehitellä kehoa. Mietin itse tarinaakin - vaivaannuttavia töksähteleviä keskusteluja kyläkaupassa ja draamoja yksin saarella heiluvan naisen elämässä. En tiedä mitään autiosaarista jossain kaukana etelässä, mutta sitäkin enemmän Saimaasta ja semmoisesta Pohjois Karjalaisesta meiningistä, mihin tämä hahmo antaisi niin mainion ikkunan. Saarikin on tuttu, sen nimi on Linnasaari. Piirsin sen ulkomuistista, mutta se on olemassakin: 62°00'15.1"N 29°37'14.6"E

Suprematistinen tekoäly .. mä niin haluaisin jatkaa näiden tekemistä, niissä oli jotain todella miellyttävää. Ja näen, että miten tuun harjoittelemaan perspektiiviä sitten kun taas oma harjoittelu tarkoittaa muuta kuin hahmojen luomista.

Otin Malevichin abstraktit työt lähtökohdaksi ja samalla suprematistisen viestin:

"Under Suprematism I understand the primacy of pure feeling in creative art. To the Suprematist, the visual phenomena of the objective world are, in themselves, meaningless; the significant thing is feeling, as such, quite apart from the environment in which it is called forth."

- Malevich

Ja missäpä objektiivinen todellisuus olisi täysin merkityksetön, kuin tekoälyn luomassa virtuaalitodellisuudessa.

Joulumaa... tän hahmon kanssa ristiriita on ilmeinen ja samalla syvä. Hän ei voi olla muuta kuin on ja maailma, missä hän on ei voi muuttua ilman jotain muuttavaa voimaa.

Näen tässä tarinassa teemoja niin kapitalismin ja uusliberalistisen ulkokultaisuuden kritiikistä, kuin ympäristöasiaan heräämisestä. Oman arvopohjan ja identiteetin kasvaminen käsi kädessä. Ja joulu on tähän täydellinen. En siis ole jouluihminen ja näen, että tää ei olisi tarinana mikään joulunsesongin bestselleri. Mutta sanomaa Sateenkaarella löytyy ja joulumaan vallankumoushan ei voi tarkoittaa muuta kuin, että lapset ei saisi niin paljon lahjoja. Vähän samaa, kuin mitä ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaatisi meiltä kaikilta.

Kalevalasta palaava tietäjä, tulevaisuuden Suomessa. Mitenköhän hän näkisi meidät? Olisiko meillä mitään yhteistä?

Tää hahmo näyttää hyvin sen, että se mikä on taustatarinaa - puukko, veli joka katoaa, matka tämän perään. Mitä valitsee itse tarinaksi on eri asia. Mä suunnittelen tän kaiken, mutta minkä kohdan tän hahmon tarinasta valitsen riippuu siitä mistä mä haluan itse kertoa. Sama juttu motivaation kanssa. Löytyykö veli koskaan? Onko sillä edes väliä? Etsiminen on saanut hahmon liikkeelle, menemään sinne minne hän ei muuten menisi, eli tarinaan.